Tiikeri

Tiikeri
Intiantiikeri (Panthera tigris tigris).
Uhanalaisuusluokitus
Erittäin uhanalainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni:	Aitotumaiset Eucarya
Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Selkäjänteiset Chordata
Alajakso:	Selkärankaiset Vertebrata
Luokka:	Nisäkkäät Mammalia
Lahko:	Petoeläimet Carnivora
Heimo:	Kissaeläimet Felidae
Alaheimo:	Isot kissat Pantherinae
Suku:	Panthera
Laji:	tigris
Kaksiosainen nimi
Panthera tigris Linnaeus, 1758
Tiikerin historiallinen (keltainen) sekä vuoden 2006 (vihreä) levinneisyys.
Alalajit
P. t. tigris P. t. sondaica
Katso myös
Tiikeri Wikispeciesissä   Tiikeri Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OKIUCN-testi OK

Tiikeri (Panthera tigris) on suuri Panthera-sukuun kuuluva uhanalainen kissaeläinlaji, joka elää Itä- ja Kaakkois-Aasiassa, enimmäkseen trooppisissa sademetsissä. Tiikerin turkki on oranssinsävyinen ja siinä on tummia poikkijuovia. Tiikeri painaa yleensä noin 100–270 kilogrammaa ja sen säkäkorkeus on noin 100–110 senttimetriä. Tiikeri on jaettu kahteen alalajiin. Se on lihansyöjä, eikä sillä ole muita vihollisia kuin ihminen.

Etymologia

Sana tiikeri on tullut eurooppalaisiin kieliin kreikan kielen tiikeriä tarkoittavan sanan τίγρις, tigris kautta. Kreikkaan sanan on arveltu saattaneen tulla Iranista, sillä muinaispersiassa tigra tarkoittaa terävää ja avestassa tighri tarkoittaa nuolta. Sanaa ei kuitenkaan tiedetä noissa kielissä yhdistetyn eläimeen.

Alalajit

Genomitutkimusten mukaan kaikki tiikerit polveutuvat samasta kantamuodosta, joka eli vielä 110 000 vuotta sitten.

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto on vuodesta 2017 alkaen jakanut tiikerit taksonomisten tutkimusten pohjalta kahteen alalajiin, mannermaiseen (Panthera tigris tigris) ja sundantiikeriin (Panthera tigris sondaica). Näistä jälkimmäiseen kuuluvat aiemmin omiksi alalajeikseen määritellyt sumatrantiikeri, jaavantiikeri ja balintiikeri, ja ensin mainittuun kaikki muut populaatiot.

Vanhemman luokittelun mukaan tiikereitä on jäljellä kuusi alalajia, joista lähes kaikki ovat sukupuuton partaalla.

• Siperiantiikeri eli amurintiikeri tai mantšuriantiikeri (Panthera tigris altaica) – noin 500 yksilöä luonnossa, 650 ihmisten hoidossa. Äärimmäisen uhanalainen.
• Kiinantiikeri (Panthera tigris amoyensis) – Vapaana luonnossa noin 10–20 kappaletta, vankeudessa noin 70 yksilöä. Kuudesta yksilöstä polveutuva kanta kärsii sisäsiittoisuudesta. Äärimmäisen uhanalainen.
• Indokiinantiikeri (Panthera tigris corbetti) – 350 yksilöä (WWF 2010)
• Malakantiikeri (Panthera tigris jacksoni) – arviolta 500 yksilöä (WWF)
• Sumatrantiikeri (Panthera tigris sumatrae) – noin 400 yksilöä (12.3.2008)
• Intiantiikeri eli bengalintiikeri (Panthera tigris tigris) – yleisin alalaji, arvio 2 500 yksilöä (WWF)

Kolme alalajia on kuollut sukupuuttoon 1900-luvulla:

• Balintiikeri (Panthera tigris balica) – kuollut sukupuuttoon 1940-luvulla
• Jaavantiikeri (Panthera tigris sondaica) – kuollut sukupuuttoon 1980-luvulla
• Kaspiantiikeri (Panthera tigris virgata) – kuollut sukupuuttoon 1970-luvulla

Tiikerin koko genomin sekvennsointitutkimuksen pohjalta tiikerit jaettiin vuonna 2018 kuuteen kladiin, jotka vastaavat vanhoja alalajeja. Näiden kladien välillä on hyvin vähän geenivirtaa.

Tuntomerkit

Koko

Tiikeri on nykyisistä kissaeläimistä suurikokoisin. Tiikeriuros painaa yleensä 180–270 kiloa ja naaras 100–170 kiloa. Säkäkorkeutta tiikerillä on noin 100–120 senttimetriä. Tupsuttoman hännän pituus on 60–110 senttimetriä, joka on keskimäärin alle puolet pään ja ruumiin yhteispituudesta.

Suurin tiikeri on pohjoisten seutujen siperiantiikeri, joka voi saavuttaa 2,4 metrin pituuden ilman häntää. Yksilöiden koko vaihtelee huomattavan paljon. Harvoja aikuisia villejä siperiantiikereitä on saatu punnittua. Yksi punnittu nuori uros painoi 175 kilogrammaa ja kolme aikuista naarasta 115–130 kilogrammaa. Uros painaa keskimäärin noin 220 kilogrammaa, ja painavin punnittu on prahalaisen eläintarhan yksilö, joka painoi 260 kilogrammaa. Joidenkin yksilöiden painoksi on arvioitu jopa yli 300 kilogrammaa. Naaraat ovat pienempiä ja painavat 100–167 kilogrammaa.

Intian ja Nepalin urostiikerit painavat 180–258 kilogrammaa ja naaraat 100–160 kilogrammaa. Painavin punnittu bengalintiikeri painoi 258,2 kilogrammaa, ja muitakin yli 227-kiloisia on punnittu. Trooppisten populaatioiden urokset painavat 100–140 kilogrammaa ja naaraat 75–110 kilogrammaa. Saarilla elävät tiikerit ovat mantereella eläviä pienempiä. Sumatrantiikeri on tiikerin pienin alalaji. Uros painaa 120 kilogrammaa ja naaras 90 kilogrammaa.

Rakenne

Sumatrantiikeriä elää luonnossa vapaana 400–500 yksilöä.

Tiikeri on roteva ja vahva eläin, joka kykenee tappamaan suuriakin saaliita. Saaliin kiinnipitämisessä ja tappamisessa ovat avuksi tiikerin suuri ja lyhyt kallo, suuret hampaat, paksu ja lyhyt niska, leveät hartiat ja suuret eturaajat, joissa on pitkät ja sisäänvedettävät kynnet. Takaraajat ovat selvästi eturaajoja hintelämmät.

Tiikeri pystyy tekemään jopa kymmenen metrin pituisia ja yli kahden metrin korkuisia loikkia. Se on myös hyvä uimari ja voi ylittää jopa kymmenen kilometrin levyisiä merensalmia siirtyessään alueelta toiselle.

Tiikerin kynnet ovat pidemmät kuin yhdelläkään toisella kissaeläimellä, leijonaa lukuun ottamatta. Ne ovat yleensä sisäänvedettyinä piilossa, mutta ovat ulos työnnettyinä jopa 10 senttimetrin pituiset. Tiikerillä on suussaan 7,5 sentin pituiset kulmahampaat, joiden väli on juuri sama kuin sen tyypillisten saaliseläinten niskanikamien väli. Tiikeri käyttää saalistuksessa apunaan myös kuononsa pitkiä tuntokarvoja. Niiden avulla se voi saalista kohti hiipiessään tunnustella maata irrottamatta hetkeksikään katsetta saaliistaan.

Tiikerin silmät ovat tyypillisillä värimuodoilla kellanruskeat. Se saalistaa ennen kaikkea näkönsä avulla, joten näkökenttä on laaja ja näkö hyvin tarkka. Silmän verkkokalvon alla on erityinen heijastuskerros (tapetum lucidum), joka palauttaa aistinsolujen ohi päässeen valon takaisin. Tämän vuoksi tiikerin hämäränäkö on erittäin tarkka ja sen silmät kiiluvat pimeässä samaan tapaan kuin kissalla.

Tiikeri on kehittynyt täydelliseksi lihansyöjäksi ja tämän vuoksi sen suolisto on ruumiin kokoon nähden varsin lyhyt. Suolisto on vain noin neljä kertaa ruumiin mittainen, kun se voi kasvinsyöjillä olla yli 20 kertaa ruumiin pituinen.

Turkki

Tiikerin turkin väritys ja paksuus riippuu elinalueesta. Tyypillisesti turkki on lyhyt ja tiheä, mutta kylmillä alueilla elävällä siperiantiikerillä karvojen pituus saattaa olla talvella jopa 10 senttimetriä.

Tiikeri on ainoa raidallinen kissalaji. Sen turkin taustaväri on punertavan oranssi tai okranvärinen. Raajojen sisäosat, vatsa, rinta, kurkku ja kuono ovat valkoiset tai kermanväriset. Valkoista on myös silmien yläpuolella aina poskien takaosiin asti sekä korvien takapuolella. Hännässä on mustia raitoja. Kyljissä ja harteilla on vatsaan asti ulottuvia pystysuoria tummia raitoja, joiden leveys, välit ja pituus vaihtelevat. Raidat voivat olla yksinkertaiset tai kaksinkertaiset. Kylkiraidat ovat erilaiset yksilön eri puolilla. Silmien yläpuolella olevat raidat ovat yleensä symmetriset, mutta pään eri puolilla olevat kuviot usein erilaiset. Ne ovat myös yksilölliset. Raidat saavat tiikerin ruumiin ääriviivat katoamaan ruohikossa sekä metsän valossa ja varjoissa niin että eläin lähes katoaa näkyvistä.

Siperiantiikerin turkin pohjaväri ja raidat ovat vaaleampia kuin muiden alalajien. Sillä on valkoinen rinta ja vatsa sekä valkoinen kaulus. Sumatran ja muun Indonesian tiikerit ovat tummempia kuin pohjoisemmat alalajit. Niillä on myös lyhyempi ja harvempi turkki.

Valkoinen tiikeri eli rewantiikeri on intiantiikerin värimuunnos.

Mustiakin tiikereitä on tavattu, mutta sellaisten nahkoja ei ole museoissa. Eläintarhoissa on useita valkoisia tiikereitä eli rewantiikereitä, joilla on ruskeat raidat. Niiden väri ei ole albinismia vaan mahdollisesti seurausta joskus 1900-luvun taitteessa tapahtuneesta yksittäisestä mutaatiosta. Sisäsiittoisuuden vuoksi valkoiset tiikerit kärsivät monista terveysvaivoista.

Ääntely

Kun tiikeri karjuu, se saattaa osoittaa voimaansa tai tyytyväisyyttään saatuaan saalista, mutta useimmin se pyrkii herättämään toisen sukupuolen huomiota. Kiimainen naaras viestittää karjunnallaan olevansa valmis parittelemaan ja urokset puolestaan ilmoittavat muille olevansa reviirin haltijoita. Tiikerillä on myös erityiset varoitus-, kutsu- ja paritteluäänensä. Vilkkaimmin tiikeri ääntelee parittelukumppaninsa ja pentujensa seurassa.

Levinneisyys ja elinympäristö

Tiikeri oli aikoinaan laajalle levinnyt laji. Vielä 1800-luvulla sitä tavattiin yleisesti kaikkialla Kaakkois-Aasiassa. Pohjoisimmat tiikerit elivät Amurjoen tienoolla itäisessä Siperiassa, kun taas eteläisimmät tavattiin Indonesian saaristossa. Tiikerien elinalue ulottui lännessäkin aina nykyisten Turkin ja Irakin alueelle. Ihminen on kuitenkin vallannut suurimman osa tiikerien elinalueesta ja nykyään kaikki populaatiot elävät pienillä pirstoutuneilla alueilla eristyksissä toisistaan. Nykyisin suurin osa tiikereistä elää eteläisen ja kaakkoisen Aasian trooppisissa sademetsissä. Lisäksi pieniä populaatioita tavataan yhä Siperiassa ja itäisessä Kiinassa. Indonesian suurilta saarilta tiikeri on Sumatraa lukuun ottamatta kadonnut eikä sitä enää tavata missään osissa läntistä Aasiaa. Tiikerin levinneisyysalue ulottui aikoinaan aina itäisestä Turkista Indonesian saarille. Nykyään laji on kuitenkin ahtaalla.

Tiikerin aikaisempi ja nykyinen levinneisyys.

Tiikeri mielletään usein vehreiden sademetsien asukiksi, mutta tosiasiassa se on lähtöisin Siperian taigalta, mitä ilmeisimmin jostain Amur- ja Ussurijokien tienoilta, missä vielä nykyäänkin elää siperiantiikereitä. Taigaa hallitsevat mahtavat havu- ja lehtipuumetsät, joissa tiikerit vaeltavat hyvin laajoilla alueilla ruokaa etsiessään. Siperiassa tiikereitä koettelee myös ankara ja luminen talvi, jota ei yleensä mielletä näiden kissapetojen vaivaksi.

Pohjoisesta tiikeri levisi aikoinaan etelää kohti ja nykyään suurin osa jäljellä olevista populaatioista elää lämpimän tropiikin monenlaisissa metsissä. Tiikerit sopeutuvat erilaisiin elinympäristöihin ja esimerkiksi Intiassa niitä elää sekä itäisen Intian tulvivissa galleriametsissä, että eteläisissä Keralan vuoristometsissä. Sitä tavataan myös kuivemmilla alueilla bambumetsissä ja metsäsavanneilla.

Tiikeri on metsien asukas ja eteläisimmät populaatiot elävätkin Indonesiassa Sumatran kosteissa sademetsissä. Myös Jaavan ja Balin saarilla kasvoi aikoinaan suuria metsiä, mutta niiden kaatamisen myötä alueen tiikerikannat katosivat. Lounais-Aasiassa elänyttä kaspiantiikeriä tavattiin aikoinaan kaikkialla, missä järvien ja jokien rannalla kasvoi metsää, mutta nykyisin sekin on hävinnyt.

Taigan ja tropiikin suurten metsien lisäksi tiikeriä tavataan myös korkeiden vuoristojen rinteillä muun muassa Himalajalla. Kesäkuukausina ne saattavat kavuta jopa neljän kilometrin korkeuteen meren pinnasta. Saman rodun tiikereitä tavataan myös Kaakkois-Aasian suurella suistoalueella, Sundarbansilla, missä kasvaa paljon mangrovemetsää. Suuri alue on vuoksen aikana enimmäkseen murtoveden peitossa, mutta silti siellä elää varsin paljon tiikereitä.

Tiikerit löysivät aikoinaan kodin myös Kaakkois-Kiinan laajoista metsistä, mutta ne on jo aikaa sitten kaadettu ja jäljellä on enää karua kalliota ja kivikkoa. Kallionhalkeamien suojissa piileksii yhä pieni joukko tiikereitä, mutta niiden elinmahdollisuudet ovat hyvin heikot Kiinan kasvavan ihmismassan puristuksessa.

Tiikeri tarvitsee elääkseen vettä ja etsiytyykin yleensä jokien lähettyville. Se myös monista muista kissaeläimistä poiketen pitää uimisesta ja vilvoittelee mielellään vedessä kuumina päivinä.

Tiikerit saattavat elinympäristön kaventumisen seurauksena joutua kiipeämään neljänkin kilometrin korkeuteen Himalajan vuoristoon.

Saalistaminen ja ravinto

Siperiantiikerit saalistavat jopa karhuja, jotka ovat ainoita sitä suurempia maapetoeläimiä.

Tiikeri käyttää suurimman osan ajastaan ravinnon etsimiseen. Tiikeri liikkuu etupäässä öisin, kuten sen saaliseläimetkin. Saalistuksista yli 90 prosenttia tapahtuu alkuillan ja varhaisen aamun välillä. Itä-Venäjän tiikerit vaeltavat saalista etsiessään tavallisesti arviolta 15–20 kilometriä vuorokaudessa, ja nepalilaisen Chitwanin kansallispuiston tiikerit 7–10 kilometriä. Intian Nagarholen kansallispuistossa, missä saalista on erityisen runsaasti saatavilla, tiikerit vaeltavat vain kolmisen kilometriä yössä.

Tiikeri ei harhaile saalistaessaan sinne tänne, vaan se liikkuu päämäärätietoisesti yhdeltä saalisalueelta toiselle usein teitä, polkuja ja rotkoja pitkin. Pohjoiset tiikerit välttelevät kaikkein lumisimpia alueita, koska niillä on vain vähän saalista ja liikkuminen on vaikeaa.

Tiikerin tärkeintä ruokaa ovat villisiat ja peurat, mutta se syö kaikenlaisia eläimiä pienistä suuriin, myös kädellisiä. Suurimpien nisäkkäiden, kuten gaurien, vesipuhvelien ja villisikojen, saalistaminen on vaarallista, ja tiikereitä toisinaan kuolee saalistuksessa. Tiikeri ei kuitenkaan karta vaarallistakaan saalista, jos se vain on sille mieluisaa syötävää. Esimerkiksi norsujen ja sarvikuonojen poikaset ovat aina tavoiteltavaa ravintoa joskin niitä puolustavat emot asettavat tiikerin todelliseen hengenvaaraan. Suuren vaaran tiikerille aiheuttavat myös pienikokoiset piikkisiat, joiden terävät piikit aiheuttavat osuessaan pahoja, märkiviä haavoja.

Kun tiikeri löytää sopivan saaliin, se kyyristyy matalaksi ja jää väijymään. Tiikerin raidoitus kätkee sen hyvin kasvillisuuden joukkoon ja tekee siitä vaikeasti havaittavan. Se saattaa hiipiä varovaisesti lähemmäs saalista, mutta pysyy yleensä hievahtamatta paikallaan, kunnes uhri on tullut noin 10 metrin etäisyydelle. Silloin se ponkaisee saaliinsa kimppuun muutamalla loikalla. Tiikeri tähtää iskunsa useimmiten uhrin niskaan, mutta usein saalis onnistuu välttämään iskun täpärästi väistäen. Jos tiikeri ei onnistu takertumaan uhrinsa niskaan, se voi yrittää estää tätä liikkumasta pureutumalla jalkaan kiinni.

Tiikeri tappaa saaliinsa saaliin koosta ja lajista sekä tiikerin omasta iästä ja koosta riippuen. Pienet saaliseläimet tiikeri tappaa puraisulla niskaan. Suuret ja vaaralliset saaliseläimet tiikeri tappaa yleensä puremalla kurkusta niin kauan että eläin tukehtuu. Joskus saalis kuolee sen niskan katkettua tiikerin hyökkäyksen voimasta.

Usein tiikerin saalis pääsee karkuun. Saalistavan tiikerin onnistumisprosenttia on vaikea arvioida. Erilaisten arvioiden mukaan saalistus onnistuu 5–50 prosentin todennäköisyydellä.

Saatuaan saaliinsa tapettua tiikeri yleensä raahaa raadon kasvillisuuden suojaan, ellei se ole liian suuri liikutettavaksi. Pienet saaliit tiikeri hotkaisee nopeasti paikan päällä. Tiikeri aloittaa syömisen yleensä saaliinsa takamuksesta. Välillä se saattaa lepäillä raadon vieressä ja käydä juomassa vettä, jolloin se peittää raadon lehdillä ja muulla materiaalilla.

Tiikeri syö päivässä keskimäärin viitisentoista kilogrammaa lihaa. Tiikeri pystyy syömään yhdessä päivässä noin viidesosan omasta painostaan, mikä suurella uroksella vastaa noin 45 kilogrammaa. Suuren saaliin syömiseen kokonaan tiikerillä saattaa kulua usein kolmekin päivää, joskus jopa viikko. Suurikokoista gauria yksi tiikeri ei jaksa syödä kokonaan. Joskus useampi tiikeri jakaa saman saaliin. Tiikeri voi syödä mädäntyvääkin lihaa, mutta löytämiään haaskoja tiikerit eivät syö.

Luontaiset viholliset

Ihmistä, lähinnä salametsästäjiä, ja toisia tiikereitä lukuun ottamatta tiikerillä ei juuri ole luontaisia vihollisia. Aikuisen tiikerin ei juurikaan tarvitse pelätä muita eläimiä, mutta esimerkiksi villikoirat, sudet ja karhut saattavat tappaa pentuja ravinnokseen. Vaikka muut pedot eivät yleensä aikuisen tiikerin henkeä uhkaakaan, saattavat ne yrittää riistää tältä valmiiksi tapetun saaliin. Leopardi on kokonsa ja ruokavalionsa puolesta Aasian kissapedoista lähimpänä tiikeriä ja niinpä tiikeri käykin kilpailijansa kimppuun aina kun kohtaa tällaisen. Helposti uusiin tilanteisiin sopeutuvat koiraeläimetkin voivat olla tiikerille vaarallisia, varsinkin jos ne liikkuvat laumoissa. Etelässä tiikeriä ahdistelevat punakoirat ja pohjoisessa sudet. Yleensä täysikasvuinen kissapeto kykenee kuitenkin antamaan koira- tai susilaumalle lähes tasaveroisen vastuksen. Karhut ovat maapedoista suurimpia ja niistä suurimmat pystyvätkin helposti päihittämään jopa täysikasvuisen siperiantiikerin. Toinen eläin jota tiikeri varoo, on intiannorsu, mutta tiikeri saattaa surmata emostaan eksyneen norsunpoikasen.

Reviiri

Tiikerit ovat yksineläjiä ja jokaisella on oma reviiri, jota se puolustaa toisilta tiikereiltä. Joillakin alueella voi liikkua useampiakin yksilöitä, mutta tuolloin ne liikkuvat alueella eri aikaan ja välttävät toistensa kohtaamista hajumerkein ja raapimajäljillä viestien.

Naaraiden ja urosten reviirit poikkeavat selvästi toisistaan. Naaraan reviiri kattaa sen kokoisen alueen metsää kuin se tarvitsee itsensä ja pentujensa elättämiseen, vaikkakin se usein laajentaa aluettaan saadessaan jälkeläisiä. Urosten reviirit ovat paljon suurempia ja monesti ne menevät päällekkäin usean naaraan reviirin kanssa. Samaa sukupuolta olevat tiikerit pyrkivät normaalisti välttämään toistensa seuraa, mutta voimakkaat urokset pyrkivät yleensä laajentamaan reviirinsä mahdollisimman monen naaraan alueelle. Johtavan uroksen reviiri saattaa parhaimmillaan kattaa jopa kuuden naaraan reviirit.

Urokset vaeltavat jatkuvasti pitkin hallitsemaansa aluetta ja uudistavat vanhoja virtsa- ja ulostemerkkejään, jotka varsinkin sadekauden aikana haihtuvat nopeasti pois. Jokaisella alueella on hallitseva uros, joka on kaikkien siellä syntyvien pentujen isä. Se myös pyrkii takaamaan sukunsa jatkumisen puolustamalla omia jälkeläisiään kilpailevilta uroksilta. Joskus hallitseva uros kuitenkin kuolee tai ei enää jaksa puolustaa reviiriään ja tällöin vieras uros voi vallata sen itselleen. Tällöin poikaset ovat vaarassa, sillä reviirin uusi hallitsija saattaa yrittää tappaa ne voidakseen korvata ne omilla jälkeläisillään mahdollisimman pian. Tämän vuoksi naaraat piilottavat pesäkolonsa huolellisesti ja vahtivat pentujaan mahdollisimman hyvin.

Jos kaksi tiikeriä sattuu vahingossa kohtaamaan toisensa, ne eivät käyttäydy yleensä hyökkäävästi vaan pyrkivät pitämään toisiinsa turvallisen välimatkan. Jos tiikereitä tapaa kahta suuremmissa ryhmissä, ne ovat aina läheistä sukua keskenään. Silloin on kyseessä joko emo ja sen keskenkasvuiset pennut tai joukko aikuisia sisaruksia, jotka eivät vielä ole lähteneet omille teilleen. Saman perheen tiikerit voivat vielä aikuisinakin pitää yhteyttä toisiinsa ja varsinkin alueilla, joilla elintilaa on vähän ne saattavat saalistaa yhdessä ja jakaa saaliinsa. Tällöin kukin syö yksitellen omalla vuorollaan.

Lisääntyminen

Kiima

Kun naaras tulee kiimaan se alkaa viestittää vastaanottavuuttaan hajulla, äänellä ja eleillä. Kiimaisen naaraan virtsassa on erityinen haju, jonka uros tunnistaa ja löytää naaraan hajujälkiä seuraamalla. Lisäksi naaras kutsuu niitä erityisellä karjunnalla. Naaras, jolla ei ole pentuja hoidettavanaan, tulee kiimaan noin 50 vuorokauden välein. Tiikerit voivat paritella mihin aikaan vuodesta tahansa, joskin vuodessa on yksi tai kaksi 1–3 kuukautta kestävää huippukautta, jolloin useimmat naaraat ovat kiimassa.

Uros ja naaras hakeutuvat toistensa seuraan vain kiima-aikana ja tuolloin samaa naarasta saattaa piirittää useampikin uros. Jos kaksi urosta kosiskelee samaa naarasta, seuraa yhteenotto, jossa urokset pyrkivät kukistamaan toisensa. Kamppailu on yleensä pikemminkin urosten keskinäistä mahtailua kuin todellinen tappelu, sillä voimakeinoja pyritään välttämään mahdollisimman pitkään. Ensimmäisenä uhkauksena toimii tuijotus, jota tehostetaan viiksikarvojen pörhistämisellä ja hampaiden paljastamisella. Ellei kumpikaan anna periksi, osapuolet lähestyvät toisiaan sähisten ja muristen. Sitten ne käyvät istumaan takajalkojensa varaan eturuumis koholla ja alkavat läimiä toisiaan käpälillään. Jos kamppailu jatkuu, otetaan avuksi kynnet ja kiihtyneet tiikerit nousevat kiivaasti karjuen takajaloilleen huitoen toisiaan. Viimeistään tässä vaiheessa toinen antaa yleensä periksi ja kääntää katseensa sivuun antautumisen merkiksi, minkä jälkeen voittaja ajaa sen pois paikalta. Jos kuitenkin käy niin, että kamppailijat ovat yhtä vahvoja ja peräänantamattomia, taistelu voi yltyä todelliseksi verilöylyksi. Yhteenotto on kuitenkin lähes aina muodollisten rituaalien sarja, jonka toinen osapuoli voi koska tahansa keskeyttää.

Parittelu

Tiikerien parittelu ei ala kovinkaan lempeissä tunnelmissa, sillä aluksi naaras ärisee urokselle aggressiivisesti. Pian se kuitenkin alkaa hellästi puskea ja hieroa päätään urosta vasten. Sitten se asettuu häntä ja takapää koholla makuulle valmiina parittelemaan. Uros nousee naaraan selkään ja tarttuu sitä tiukasti niskasta kiinni hampaillaan. Lyhyen parittelun aikana molemmat osapuolet murahtelevat ja vongahtelevat jatkuvasti, mutta lopulta naaras riuhtaisee itsensä nopeasti irti uroksesta ja alkaa huitoa tätä raivokkaasti käpälillään. Nämä ”valeriidat” saattavat vaikuttaa aggressiivisilta, mutta pienen lepohetken jälkeen tiikerit toistavat saman kohtauksen ja voivat toistaa sen jopa 50 kertaa vuorokaudessa koko 5–6 päivää kestävän kiiman aikana. Tuon ajan pariskunta metsästää yhdessä ja jakaa saaliinsa, mutta heti kiiman laannuttua ne lähtevät kumpikin taas omille teilleen.

Tiikerit osaavat uida ja vilvoittelevat usein vedessä.

Pennut

Naaraan kantoaika kestää kolmisen kuukautta. Tiineytensä lopulla se etsii turvallisen synnytyspaikan, joka voi olla yhtä hyvin korkea heinikko kuin ontto puunrunkokin. Naaras synnyttää yleensä 2–3 pentua, joiden liike herättää sen äidinvaistot. Tämän vuoksi naaras ei kiinnitä mitään huomiota liikkumattomiin, kuolleena syntyneisiin pentuihin. Pennut ovat syntyessään sokeita ja niiden silmät aukeavat 6–14 päivän ikäisinä, mutta jokseenkin tarkasti ne pystyvät näkemään vasta kahden kuukauden ikäisinä. Maitohampaat alkavat puhjeta noin kahden viikon kuluttua syntymästä ja pysyvä hampaisto on täysin kehittynyt vuoden ikään tultaessa. Kahdeksan viikon ikään asti pennut saavat kaiken ravintonsa emon maidosta, mutta alkavat sen jälkeen maistella myös emon pesälle tuomaa lihaa. Maito on kuitenkin pentujen tärkeä ravinnonlähde vielä puolivuotiaiksi asti, jolloin emo vieroittaa ne.

Ensimmäistä kertaa pennut pääsevät tutustumaan pesän ulkopuoliseen maailmaan kolmen kuukauden iässä. Emo vahtii pentuja tarkasti ja päästää ne aluksi ulos vain päiväsaikaan. Kun sen on pakko käydä saalistamassa, pennut pysyvät hiljaa piilossa. Emo ei päästä ketään pesän lähistölle pentujen ollessa pieniä ja puolustaa niitä hyvin raivokkaasti mahdollisilta tunkeilijoilta. Se voi myös tarpeen vaatiessa siirtää pennut turvallisempaan paikkaan. Naaras siirtää pennut yksi kerrallaan pidellen niistä kiinni kulma- ja poskihampaillaan. Tiikeri ei kanna pentujaan niskanahasta kuten kissa, vaan asettelee niiden pään syvälle suuhunsa kulmahampaiden varaan. Vaikka naaras huolehtiikin jälkikasvustaan parhaan taitonsa mukaan, yli puolet kaikista tiikerin pennuista kuolee ennen kahden vuoden ikää, useimmiten petojen saaliina. Emo voi kuitenkin synnyttää viiden kuukauden kuluttua uuden pentueen mikäli menettää kaikki poikasensa. Pennut pysyttelevät tottelevaisesti piilossa vielä puolivuotiainakin mikäli emo on saalistusretkellä. Palatessaan saaliin kanssa emo kutsuu pentujaan ja antaa näiden aina syödä ensin vaikka olisi itse kuinka nälkäinen tahansa. Puolivuotiaat pennut alkavat jo tehdä lyhyitä tutkimusretkiä lähimaastoon emon läsnä ollessa, mutta 50 metriä kauemmas emostaan ne eivät uskaltaudu. Ne alkavat hioa saalistustaitojaan pikkueläimillä ja kahdeksan kuukauden ikäisinä ne saavat jo seurata emoa metsästysretkille. Emo opettaa poikasilleen tärkeitä taitoja ja saalistusta ja antaa niiden harjoitella jo isonkin riistan metsästystä. Vaarallisten saaliseläinten lähelle emo ei kuitenkaan pentujaan päästä.

Naaras huolehtii pennuistaan kahden vuoden ikään asti, minkä jälkeen ne pystyvät jo huolehtimaan itsestään. Ne ovat kasvaneet 150–200 kilon painoisiksi ja vähitellen perhe alkaa hajota. Urospennut lähtevät yleensä omille teilleen naaraita aikaisemmin, mutta saattavat pysytellä toistensa seurassa vielä jonkin aikaa. Naaraat sen sijaan saattavat pysytellä emonsa seurassa jopa kolmen vuoden ikään asti. Ne lähtevät kuitenkin viimeistään silloin, kun emo saa uusia pentuja pitkän tauon jälkeen. Nuoret tiikerit etsivät itselleen uudet reviirit vanhempiensa alueiden reunalta. Urokset tulevat sukukypsiksi 4–5-vuotiaina ja naaraat 3–4-vuotiaina. Suotuisissa oloissa naaras voi synnyttää ja kasvattaa kahden pennun poikueen joka toinen vuosi ja elää 16–18 vuotta.

Tiikeri ja ihminen

Intialainen maalaus, jossa tiikeri ja leijona.

Historiassa

Aleksanteri Suuren sotapäällikkö toi ensimmäisen tiikerin mukanaan Eurooppaan noin 300 vuotta eaa. Tiikeri oli tuliainen Persian ja Intian valloitusretkeltä ja sai kreikkalaisilta nimekseen tigris. Antiikin ajan roomalaiset toivat tiikereitä joukoittain Aasiasta taistelunäytöksiin amfiteattereilleen, missä pedot pakotettiin taistelemaan toisiaan ja ihmisiä vastaan. Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeen tiikerit jäivät eurooppalaisilta unohduksiin ja seuraavan kerran niistä kuultiin vasta 1300-luvulla, kun Marco Polo kertoi nähneensä Kiinan keisarillisessa hovissa jättimäisen, musta-valko-punaisen ”leijonan”.

Vaikka tiikeri oli eurooppalaisille aivan uusi ja kummallinen tuttavuus, Aasian kansat olivat jo tuhansia vuosia eläneet sen kanssa rinta rinnan ja kunnioittaneet sen mahtavaa voimaa. Tiikeri on tärkeä osa monien aasialaisten kulttuurien taidetta ja uskontoa. Sitä kuvattiin hyvin yleisesti jo Induksen kulttuurin aikoihin 4000–6000 vuotta sitten. Toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua pedon kuvia alkoi ilmestyä runsaasti myös sinetteihin ja amuletteihin.

Uskonnoissa

Muinaiset kiinalaiset pitivät tiikeriä mahtavana olentona, jolle edes demonit eivät mahtaneet mitään ja ripustivat tiettyinä erityisen vaarallisina päivinä sen kuvia ovien yläpuolelle ja maalasivat tiikerin kirjoitusmerkin lasten otsaan. Tiikeri oli kiinalaisten keskuudessa niin arvostettu, että jopa keisarien haudat koristeltiin sen kuvilla. Kiinalaisten mukaan myös jumalilla oli läheinen yhteys tiikeriin ja eläin esiintyykin monissa Aasian jumaltarustoissa. Erään myytin mukaan pyhien Kunlunvuorten jumalia vartioi nelihäntäinen tiikerijumalatar, jolla on ihmisen kasvot. Taivaan valtiaan palatsin porttia puolestaan vartioi tiikeri, jolla oli yhdeksän ihmispäätä. Kiinalaisesta muinaisuskonnosta poiketen hindulaisuus ei palvo tiikeriä jumalana. Tiikeri on kuitenkin Durga-jumalattaren ratsu, jonka avulla tämä kukisti puhvelin hahmossa maailmaa uhanneen demonin.

Intialaiseen tarustoon kuuluu ihmistiikeri, tiikerin kaltainen olento jolla tarun mukaan on ihmisen älykkyys ja tiikerin voimat. Taru on sittemmin levinnyt ympäri Aasiaa.

Tiikerin metsästys

Vaikka tiikeri olikin uskonnollisesti tärkeä ja kunnioitettu eläin Aasiassa, sen metsästys oli jo muinoin yleistä ja varsinkin hallitsijoiden ja ylhäisön huvia. Erään kertomuksen mukaan Kiinan keisari määräsi 1700-luvulla armeijan saartamaan valtavan maa-alueen ja ajamaan tiikerit esiin. Ajojahdin tuloksena tapettiin yli tuhat villieläintä, joukossa 60 tiikeriä. Toinen tarina kertoo, että eräs intialainen hallitsija varusti kerran tuhat norsua ja yhtä paljon jalka- ja ratsuväkeä tiikerinmetsästystä varten. Hän otti mukaan myös lukuisat vaimonsa ja koko hovinsa. Tarinaa on ilmeisesti hieman liioiteltu, mutta on totta, että intialaisilla hallitsijoilla oli hyvin kallis tapa metsästää. Norsuja käytettiin yleisesti tiikerinmetsästykseen Intiassa vielä 1800-luvullakin. Metsästysretkillä oli mukana suuri joukko ajomiehiä, jotka säikyttivät tiikerit piiloistaan ja ajoivat ne metsästäjien ulottuville. Tiikereitä tapettiin jo tuolloin suuria määriä. Esimerkiksi Surgujan maharadžan kerrotaan surmanneen ennätykselliset 1 157 petoa ja myös Udaipurin maharadža tappoi huikeat 1 019 yksilöä. Myös tiikerinmetsästykseen viehtyneet englantilaiset järjestivät suoranaisia joukkoteurastuksia ja kävivät kauppaa arvokkailla taljoilla. Taljojen kauppa saavutti huippunsa 1900-luvun alussa ja seurauksena oli tiikerikannan voimakas romahtaminen. Tiikereitä uhkasi sekä elinalueiden nopea häviäminen kasvavan asutuksen tieltä, että brittien ja maharadžojen järjestämät valtavat joukkoteurastukset, joiden aikana tapettiin kymmeniä tuhansia kissapetoja.

Lääkkeiden raaka-aineena

Kiinassa ja Kaakkois-Aasiassa elää vieläkin vahvana usko perinteisiin tiikeristä tehtyihin lääkkeisiin. Erityisesti varakkaat kiinalaiset ovat valmiita maksamaan suuria summia ”maagisia voimia” sisältävistä rohdoista. Nykyään tiikereitä ei enää elä kyllin paljon luonnossa lääketeollisuuden tarpeisiin, joten niitä on alettu paikoin kasvattaa kysynnän tyydyttämiseksi. Silti suurin osa markkinoille tulevista lääkkeistä on yhä peräisin salametsästetyistä yksilöistä. Kiinassa tiikereitä elää enää vain joitakin kymmeniä, joten eläimet pyydystetään pääosin Intiassa, Nepalissa ja Kaakkois-Aasiassa, mistä ne salakuljetetaan rajan yli. Salametsästys on houkuttelevaa, sillä yhdestä tiikeristä voi saada paikoin rahasumman, joka vastaa maanviljelijän vuoden palkkaa.

Tiikerin aivoja käytetään muun muassa aknen ja tylsämielisyyden hoitoon. Sen silmistä tehdään epilepsialääkettä ja luut ovat erilaisten kipulääkkeiden raaka-ainetta. Kirsua käytetään koiranpuremien hoitoon ja häntää erilaisiin ihosairauksiin. Viiksikarvoista taas tehdään lääkettä hammassärkyyn ja sapen uskotaan auttavan lasten lihaskouristuksiin. Tiikerin kynsiä käytetään Laosissa rauhoittavien lääkkeiden raaka-aineena.

Kilpailu elintilasta

Tärkein syy tiikerikannan romahtamiseen lienee sopivien elinalueiden katoaminen. Tiikerit tarvitsevat suuren reviirin, jolla on riittävästi saalista pitämään ne hengissä. Kun ihmisten lukumäärä kasvaa, yhä enemmän metsiä raivataan pelloiksi ja asuinalueeksi. Tiikereiden elintila supistuu ja pienet populaatiot joutuvat eristyksiin hajanaisille metsäsaarekkeille. Kun elintilaa on koko ajan vähemmän, tiikerit ajautuvat yhä useammin ihmisasutuksen lähelle, mistä seuraa väistämättäkin ongelmia paikallisten asukkaiden keskuudessa. Kun muut tiikerit ovat jo vallanneet reviireiksi kaikki vapaat metsäalueet, on nuorten yksilöiden yhä vaikeampi löytää sopivaa asuinpaikkaa. Eristyneisyydessä on myös se haittapuoli, etteivät eri populaatiot pääse sekoittumaan keskenään. Tästä seuraa sisäsiittoisuus ja perimän köyhtyminen.

Ihmissyöjätiikerit

Tiikeri ei normaalisti saalista ihmistä ruoakseen. Se tappaa ihmisen yleensä vain tuntiessaan itsensä uhatuksi eikä tällöinkään syö tätä. Tästä huolimatta vaikuttaa siltä, että tiikeri on historian aikana tappanut enemmän ihmisiä kuin mikään muu suuri kissapeto. Tiikerin arvellaan surmanneen vielä 1800-luvulla vuosittain peräti tuhat ihmistä. Champwatin tiikerin kerrotaan tappaneen yksistään 436 ihmistä.

Ihmissyöjätiikerit ovat esimerkiksi salametsästäjän luodista vahingoittuneita yksilöitä, jotka ovat liian heikkoja pyydystääkseen lajille tyypillistä riistaa. Tällaisille yksilöille hidas ja suhteellisen heikko ihminen on varteenotettava saalis. Ihmissyöjätiikerit eivät kuitenkaan yleensä ehdi aiheuttaa kovin montaa kuolemantapausta. Ne vangitaan tai tapetaan usein melko nopeasti.

Nykyään tiikerien elintilan pienentyessä ne joutuvat yhä useammin tekemisiin ihmisen kanssa. Tämä lisää riskiä joutua tiikerin saaliiksi, sillä kun metsissä ei ole tarpeeksi riistaa, peto voi käydä myös esimerkiksi pelloilla työskentelevien viljelijöiden tai ihmisen kotieläinten kimppuun. Tiikerin hyökkäyksiä on pyritty vähentämään takaraivolle ripustettavien naamareiden avulla. Tiikeri ei yleensä hyökkää saaliin kimppuun, jos tämä katsoo suoraan sitä kohti. Kun viljelijällä on ”kasvot” molemmilla puolilla päätä, tiikerin hyökkäys on epätodennäköisempi.

Tiikerien suojelu

Vuonna 1969 Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) julisti yleiskokouksensa päätteeksi, että ihmisen toiminta on hävittämässä tiikerin sukupuuttoon. Tiikeri kirjattiin uhanalaiseksi lajiksi ja seuraavana vuonna Intian hallitus kielsi tiikerin taljojen viennin. Tiikerin suojelemiseksi käynnistettiin maailmanlaajuinen keräyskampanja, joka tuotti suuren summan rahaa. Myös eläinsuojeluliitto WWF tuli mukaan tiikerien suojeluhankkeeseen.

Asiantuntijaryhmä alkoi suunnitella tiikereille suojelualueita. Hanke nimettiin Tiikeriprojektiksi ja sen toteuttaminen alkoi vuonna 1973, kun Intiaan perustettiin yhdeksän tiikerireservaattia. Seuraavana vuonna hankkeeseen liittyivät mukaan myös Nepal, Bangladesh, Kiina, Neuvostoliitto ja Bhutan. Suojelutöillä alkoi olla kiire, sillä tiikerien lukumäärä oli romahtanut erittäin nopeasti 1900-luvun aikana. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen niitä oli ollut jäljellä vielä 100 000 yksilöä, mutta 1960-luvun lopulla kanta oli enää 2 500. Suojelutyö tuotti kuitenkin tulosta ja vuonna 1984 jo yksistään Bengalissa eli 4 000 tiikeriä.

Vuonna 2012 WWF arvioi vapaudessa elävien tiikereiden määräksi noin 3 200 yksilöä, mikä oli vähemmän kuin koskaan ennen. Vuonna 2008 Sumatralla tiikereitä oli enää noin 400 ja Intiassa noin 1 400. Laji on erittäin uhanalainen ja vaatii tiukkoja suojelutoimenpiteitä säilyäkseen hengissä. Salametsästys ja elinalueiden katoaminen ovat vakava uhka tiikereille eivätkä suojelualueetkaan pysty aina takaamaan alueellaan eläville tiikereille turvallisuutta.^lähde?

1900-luvun aikana tiikereille on perustettu lukuisia suojelualueita eri puolille Aasiaa ja niiden suojelua on pyritty tehostamaan. Vuonna 2004 Myanmariin perustettiin maailman suurin tiikerireservaatti. Tiikereitä pidetään myös eläintarhoissa ympäri maailman ja joidenkin alalajien eläintarhoissa elävä kanta on suurempi kuin luonnonvarainen. Tiikeri lisääntyy vankeudessa ja vaikka luonnonvarainen kanta jostain syystä katoaisikin tulee laji mitä ilmeisimmin säilymään vankeudessa. Luonnossa tiikeri ylittää harvoin 18 vuoden iän, mutta vankeudessa on tavattu jopa 26-vuotiaita yksilöitä.

Eurooppalaisilla eläintarhoilla on tiikerin eri alalajeille omia suojeluohjelmiaan, joilla ylläpidetään tervettä tarhakantaa. Tiikereitä voi nähdä myös Suomessa Korkeasaaren eläintarhassa.

Yhdistyvät suojelualueet

1950-luvulle asti Intian ja Nepalin rajalla asui vähän ihmisiä ankarien malariaepidemioiden takia. Tiikerit olivat alueella yleisiä, sillä metsiä ja riistaa oli paljon, mutta ihmisiä vähän. Malarian kukistuttua ihmiset kuitenkin palasivat alueelle ja metsien tilalle levittäytyi laidunmaita ja riisipeltoja. Nykyisin 49 000 neliökilometrin alueen elää 200 tiikeriä ja 3,6 miljoonaa ihmistä kotieläimineen. Alueen tiikerit elävät 11 reservaatissa ja muodostavat pieniä toisistaan eristäytyneitä populaatioita, joita uhkaa vakava sisäsiittoisuus. Kannan pitämiseksi elinvoimaisena Intia ja Nepal ovat nyt aikeissa yhdistää neljä suojelualuetta toisiinsa erityisillä käytävillä, joita pitkin tiikerit voisivat liikkua paikasta toiseen.

Käytävien suunnittelu ja toteuttaminen ei ole helppoa, sillä myös alueella elävien ihmisten tarpeet on otettava huomioon. Suunnitelman pohjana on pitkä tutkimustyö, jossa on käytetty apuna sekä tiikerien vuosikymmeniä kestänyttä havainnointia että alueen satelliittikuvia. Tutkijat jakoivat jokaisen hehtaarin kahdeksaan eri luokkaan sen perusteella miten ne sopivat tiikerin elinalueeksi. Tavoitteena on, että käytävät ovat mahdollisimman yhtenäistä metsäaluetta. Tavoitteen saavuttamiseksi pitää kuitenkin ensin siirtää kokonaisia kyliä ja ostaa metsää. Tavoitteena on myös, että tiikereillä riittäisi käytävissä saaliseläimiä ja sopivia levähdyspaikkoja.

Hankkeen toteuttamiseen kuluu vielä 50 vuotta. Tulevaisuus näyttää kuitenkin valoisalta, koska yksittäisten tiikerien on havaittu käyttävän Nepalin Royal Bardia -kansallispuiston ja Intian Katarniaghat-reservaatin välistä käytävää.

Lemmikkinä

Yhdysvaltojen kansalaisilla on arvion mukaan jopa 7 000 tiikeriä lemmikkeinä.

Tiikeri viihteessä

Tiikeri on ollut iät ja ajat suosittu eläin sirkuksissa. Se on myös paljon käytetty hahmo kirjallisuudessa ja elokuvissa. Kenties kirjallisuuden historian kuuluisin tiikeri on Rudyard Kiplingin vuonna 1894 ilmestyneen Viidakkokirja-romaanin paha Shere Khan, josta Disneyn myöhemmin ilmestynyt elokuva teki vielä kuuluisamman.

A. A. Milnen kirjoittamissa Nalle Puh -kirjoissa esiintyy myös Tikru, joka on pehmolelutiikeri. Myöhemmin Disneyn omittua Nalle Puhin hahmoineen Tikru sai ihan oman piirroselokuvansa. Myös Disneyn piirroselokuvassa Aladdin prinsessa Jasminella on oma lemmikkitiikeri Rajah. Samaisessa elokuvassa esiintyvän Ihmeiden onkalo -aarrekammion suuaukkona toimii tiikerin pään muotoinen puhuva hiekkadyyni.

Vuonna 2004 ilmestyi Jean-Jacques Annaud’n elokuva Tiikeriveljekset, jossa seurataan kahden tiikeriveljeksen, Kumalin ja Sanghan, elämänvaiheita.

Sarjakuvakulttuurin tunnetuin tiikeri on mitä ilmeisimmin Bill Wattersonin piirtämien Lassi ja Leevi -sarjakuvien Leevi-tiikeri, joka on Lassin syvälliseen ajatteluun taipuvainen ystävä.

Vuonna 2008 ilmestyneessä Kung Fu Panda -elokuvassa esiintyy Tiikeritär-niminen tiikeri, joka on mestari kungfussa.

Lähteet

• Maailman eläimiä. Kirjalito, 2002.
• ZOO – Suuri eläinkirja 1. WSOY, 1978.
• Eläinten maailma – Sademetsät. Valitut Palat, 1993.
• Tieteen kuvalehti 2/1998, 4/2005 ja 9/2005.
• Sankhalah, Kailash: Tiikeri! Intiantiikerin tarina. Otava. 1979. ISBN 951-1-05344-2.
• Sunquist, Melvin E & Sunquist, Fiona: Wild Cats of the World. University of Chicago Press, 2002. ISBN 9780226779997
• Tilson, Ronald & Nyhus, Philip J. (toim.): Tigers of the World. Academic Press, 2010. ISBN 978-0-8155-1570-8

Aiheesta muualla

• Laji.fi: Tiikeri (Panthera tigris)
• WWF Suomi
• Tunturisusi.com: Kissaeläimet Felidae
• Save The Tuger Fund (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• ITIS: Panthera tigris (englanniksi)
• Pherobase: Semiochemicals of Panthera tigris, the Tiger (englanniksi)